Saturday, June 3, 2017

Rakas jumituskirja

Kukko lähti takapakkia käyntiin. Olen lukenut kamalalla ja itselleni erittäin epäsopivalla tyylillä viimeiset kuukaudet. Olen availlut kirjoja kirjojen perään ja maistellut sivuja sieltä täältä, lukenut hitaasti ja vähän, jumitellut aikaisemmin ihastelemani novellikokoelman kanssa ja ollut muutenkin niin häilyväisellä tuulellä, ettei mistään keskittymistä vaativasta ole oikein tullut mitään. Harmittaa, mutta minkäs teet. Kai tällainenkin vaihe menee ohi?

Ja sitten tietenkin piti muuttaa. Ei kauaksi, mutta sitä rakennustyömaata pakoon. Uusi koti on reilun sadan metrin päässä vanhasta, mutta näköjään ihan sama pakkaaminen ja roudaaminen siihenkin vaaditaan. Ja sitten toisessa päässä loputtomalta tuntuva tavaroiden järjestely. Uusikin talo on vanha ja persoonallinen, mikä asettaa toimivuushaasteita ja vaatii totuttelua. 

Muutossa ei tietenkään ole tarpeeksi muutosta, eli päätin vetäistä vielä työpaikan vaihdon siihen samalle viikolle. Samalla vaihtuivat työajat- ja matkatkin. Aikaisempien herätysten värittämä uusi rutiini on ollut meillä totuttelussa, samoin talvenkylmät pyörämatkat keskustaan (suomalaiset eivät saa nauraa: olen pitänyt oikeasti pipoa päässä aamulla fillaroidessa). Tänään sitten saatiin uuteen kotiin netti, ja heti on olo asettuneempi :D  

Useamman viikon jumituskirjaksi päätyi syyttömänä Nam Len novellikokoelma The Boat, johon rakastuin jo sen ilmestyttyä 2008. Muistan todella elävästi ensimmäisen lukukertani, jolloin olin tiukasti Len novellien imussa ja ihailin hänen kykyään kertoa tarinoita niin erilaisista maailmankolkista, ja erilaisilla äänillä. Täällä mennään Kolumbiassa, Teheranissa, Australiassa, Japanissa, USAssa ja pakoilaisveneessä aalloilla. Kaikissa novelleissa kummittelee muodossa tai toisessa kuolema, ja samalla tietenkin pyristelevä halu elää, olosuhteista huolimatta. Kello tikittää, ja meillä on vain tämä yksi elämä. 


Le, Nam. The Boat. Hamish Hamilton, Camberwell, 2008.


Minä jumahdin Halflead Bayhin, Australiaan, jonka painostavan tunnelman muistan jo edelliseltä lukukerralta. Tällä kertaa en päässyt eteenpäin juuri lainkaan ja minun täytyi lopulta jättää kyseinen novelli kesken. Hiroshima lapsen silmin juuri ennen atomipommia oli juuri yhtä kuristava ja itkettävä kuin muistin, Halflead Bayn pikkupaikan ahdistus ja pullotettu nuorten energia masensi, Cartagenan nuorten katkaistu lapsuus, vaihtoehdottomuus ja lojaalisuus toisiaan kohtaan saa ihon kananlihalle, Meeting Elisen vieraantunut isä surettaa ja inhotuttaa samanaikaisesti, Tehran Calling tunkee naaman eteen kulttuurierot ja epäoikeudenmukaisuudet joita ei kaikkien ole mahdollista edes kuvitella. The Boat saa merisairaaksi ja on kovin ajankohtainen täällä yhä, pakolaisveneitä kun saapuu Indonesiasta ja turvapaikanhakijat sekä pakolaiset viruvat vuosikausia keskuksissa ilma toivoa Australiaan pääsystä. Kaikista Len voimakkaista ja koskettavista novelleista suosikkini on yhä kokoelman ensimmäinen: Love and Honour and Pity and Pride and Compassion and Sacrifice. Siinä isä saapuu Vietnamista kirjailijapoikansa luokse Yhdysvaltoihin. Novellissa kohtaavat sukupolvet, aikakaudet, kulttuurit, kielet ja tavat. Hapuillaan yhteyttä ja ymmärrystä, mutta sellaiset kokemukset kuin esimerkiksi sota, ovat kyllä varmasti vaikeita välittää, ja monesti sitä ei varmasti edes halua. Sodan kamaluuksista huolimatta elämä jatkuu, jotenkin sitä on jatkettava kaikkien kokemusten ja muistojen kanssakin, kukin tavallaan.

"I was halfway across the bridge when I saw him. I stopped. He was on the riverbank. I couldn't make out the face but it was he, short and small-headed in my bloated jacket. He stood with the tramp, both of them staring into the blazing gasoline drum. The smoke was thick, particulate. For a second I stopped breathing. I knew with sick certainty what he had done. The ashes, given body by the wind, floated away from me down the river." 
Novellista Love and Honour and Pity and Pride and Compassion and Sacrifice.

Jumituksesta huolimatta tämä on yhä lempikirja, vaikka en hetkeen kyllä uskalla tähän uudestaan tarttua. Mistä lie johtuu, mutta toisella lukukerralla kohtalot menivät syvemmälle ihon alle kuin ensimmäisellä, jolloin ihailin enemmänkin kirjailijan taitoja. Jotenkin nyt osa tarinoista tuntui jopa hiukan ylidramaattisilta ja mässäileviltä. Tsemppausta ja hauskuutusta etsivälle en tätä suosittele, mutta jos karut kohtalot eivät saa hyytymään, näistä tarinoista löytyy maailmanlaajuista reality checkiä sitä halajaville.